Vaida Sriebaliute-Norho

Kirjoittaja katselee monikielistä Suomea aitiopaikalta seuratessaan työkseen Koneen säätiön Monikielisyys ja Taide -hankehaun projekteja.

Monikielisyys Suomessa monikulttuurisin silmin

Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, mutta viime vuoden tilastoissa vieraskielisten määrä jopa ylitti ruotsinkielisten määrän. Kahdeksan vuotta sitten Suomeen muutettuani olen itsekin ollut mukana tässä kehityksessä monikulttuuriseen suuntaan, ja mielestäni sinä aikana on tapahtunut valtava muutos. Niin maahanmuuttoa kuvaavissa tilastoissa kuin ihmisten asenteissakin.

Viime aikoina olen ollut tutkijana Cuporen toteuttamassa Monikielisyys ja taide -selvityshankkeessa. Vuonna 2013 Koneen Säätiön rahoittamassa suunnatussa haussa apurahan sai 58 hanketta, joissa monikielisyys ja taide kohtaavat. Hankkeita seuratessa olen kokenut monta pientä ihmettä.

Esimerkiksi eräässä runoillassa taiteilijan somaliksi lausuma runo kosketti minua paljon vahvemmin kuin sama runo suomenkielisen kääntäjän tulkitsemana. Jälkimmäisestä ymmärsin runon sanat, mutta se ei ollut verrattavissa tunteeseen, joka välittyi runoilijalta itseltään. Muistan myös, miten kirkkaina erään pikkupojan silmät loistivat, kun hän kuuli minunkin oppineen muutaman sanan kurdin kieltä.

Eri taidealoja edustavissa hankkeissa monikielisyys on ilmennyt monin eri tavoin. Monikielisten ja ‑kulttuuristen työryhmän jäsenten lisäksi monikielisyys näkyy valtavana kielten kirjona. Ruotsin, saamen, venäjän, viron, somalin, englannin ja espanjan lisäksi hankkeissa on käytetty muun muassa unkaria, karjalaa, asante twitä, gaelia ja jiddishiä. Eri kielten näkyväksi tekeminen runoiltojen, teatterin, laulun, kirjallisuuden, performanssin, elokuvan, näyttelyiden, työpajojen tai jopa sirkuksen avulla on tärkeä askel, jolla rohkaistaan ihmisiä käyttämään omaa äidinkieltään sekä vaalimaan kielellistä moninaisuutta.

Monikieliseen ja monikulttuuriseen maailmaan kasvu ei ole helppoa, eikä sellaisessa maailmassa eläminen aina suju mutkitta. Muistan vielä, miten kahdeksan vuotta sitten päiväkotilapset kuiskasivat toisilleen minua kuultuaan: toi ei oo suomalainen. Muutama vuosi myöhemmin olin korostukseni perusteella pääkaupunkiseudun lasten mielestä kiinalainen, kun taas Vaasan seudulla asuneen pojan mielestä olin suomenruotsalainen. Hiljattain kotimatkalla päiväkodista oman lapseni kanssa tapasin erään tytön, jonka kanssa kävelimme osan matkasta. Puhuimme tytön kanssa suomea, mutta jossain vaiheessa matkaa tyttö kysyi, mitä kieltä puhun pojalleni. Vastattuani, että puhun liettuaa, hän kertoi, että kotonaan hän puhuu vietnamia.

Vielä kahdeksan vuotta sitten Suomessa kummasteltiin vieraskielisten aksentteja. Nyt vihdoinkin kuunnellaan erilaisten kielien sointia, ja jos ei kieltä tunneta, uskalletaan kysyä, mikä kieli on kyseessä. Juuri tällaisena Suomen tulevaisuudessa näenkin: kasvavaa kielten kirjoa ei vain tilastoissa, vaan myös ihmisten ajattelutavoissa ja rohkeutena käyttää omaa äidinkieltä arjessa – myös kodin ulkopuolella.

Ką išmoksi, ant pečių nenešiosi. (liettualainen sananlasku)

***

Vaida Sriebaliute-Norho on liettualaissyntyinen suomen kielen kouluttaja. Hän toimii tällä hetkellä Cuporessa tutkijana projektissa, jossa arvioidaan Koneen Säätiön Monikielisyys ja taide -hankehakua.

 

Monikielisyys Suomessa monikulttuurisin silmin

Satakieli Blog Posts