Satakielikuukausi juhlii Suomen kielellistä moninaisuutta

News

Tämä teksti on Satakielikuukauden julkaisuvapaa tiedote, päivätty 19.1.2016

Satakielikuukausi juhlii kielellistä moninaisuutta

Satakielikuukausi on mm. näyttelyitä, runoiltoja, kirjailijatapaamisia, satutunteja, sekä luentoja, tietoiskuja, seminaareja ja keskusteluita. Tapahtuma leviää kulttuurikeskuksiin ja kirjastoihin sekä kouluihin, lehtien sivuille, koteihin ja työpaikoille. Monille paikkakunnille leviävä tapahtuma starttaa Äidinkielen päivänä 21.2. ja päättyy Kansainvälisen runon päivän ja Rasismin vastaisen päivän tilaisuuksiin 21.3.

Suomi on nykyisin satojen kielten maa, ja kielten moninaisuus näkyy kaikkialla. Satakielikuukausi on verkostomainen festivaali, joka juhlii tätä kielellistä rikkautta ja tuo esiin monikielisyyden tuottamia asioita ja ilmiöitä.

Satakielikuukausi muistuttaa jokaiselle kuuluvasta oikeudesta äidinkieleen. Se on olennainen myös kirjailijoille ja muille taiteilijoille, joille kieli on ilmaisun väline. Kuukauden keskustelut avaavat näkymiä monikielisyyden tukemiseksi suomalaisessa yhteiskunnassa unohtamatta historiallista monikielisyyttämme, saamelais- ja romanikieliä sekä viittomakieliä. Tuomme esiin kielten kääntämisen ja tulkkaamisen keskeistä roolia merkitysten välittämisessä ihmisten ja kulttuurien välillä. Suomessa ja eri Pohjoismaissa asuvien, eri kielillä kirjoittavien kirjailijoiden työn kautta nostamme esiin myös kysymyksen: ”Mitä tapahtuu kielen merkityksille kun asiat siirtyvät toiseen kulttuuriin ja kontekstiin?”

Sosiaalisessa mediassa Satakielikuukausi kutsuu jakamaan ajatuksia, tapahtumia ja ehdotuksia niistä isoista ja pienistä asioista, joita jokainen monikielisyyden kanssa elävä voi tehdä.

Satakielikuukausi järjestetään 2016 toista kertaa. Kielten merkitys näkyvät ja kuuluvat taiteen, kohtaamisten ja yhdessä tekemisen kautta ainakin Helsingissä, Vantaalla, Espoossa, Jyväskylässä, Pietarsaaressa, Korsnäsissä ja Vaasassa.

Satakielikuukauden pääjärjestäjät ovat Kulttuurikeskus Caisa, Kulttuuria kaikille -palvelu sekä Kulttuurikeskukset Stoa ja Vuotalo. Kuukautta koordinoi Kulttuurikeskus Caisa. Satakielikuukauden yhteistyökumppanit ovat Helsingin kaupunginkirjasto, Helsingin kulttuurikeskus, Pietarsaaren kirjasto, Espoon kaupunginkirjasto, Jyväskylän yliopisto, Pohjanmaan liitto, Lukukeskus, Familia ry, pääkaupunkiseudun nuoriso- ja kulttuuritoimet sekä Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura.

Poimintoja Satakielikuukauden ohjelmasta

26.-27.2. Watti Walopää ja kadonnut hehku. Kulttuurikeskus Caisa, Helsinki. Klovneriaa, taikuutta ja teatteri yhdistelevä lastenesitys englannin, venäjän, kiinan ja viron kielellä.

21.2.-21.3. Active library.  Jyvässeudun oman äidinkielen opetuksen esittäytyessä kieltä opetellaan maalaten, laulaen, animaatioin ja draaman avulla. Mukana Jyväskylän opetusvirasto, kaupunginkirjasto ja yliopisto. Lisätietoa Actlib-hankkeesta: https://peda.net/oppimateriaalit/kirja-arkku

18.3. Kirjailijat ilman rajoja-seminaari, Pohjoismainen kulttuurikeskus, Helsinki. Seminaarissa pohditaan eri Pohjoismaissa työskentelevien, omilla äidinkielillään kirjoittavien erimaalaisten kirjailijoiden asemaa.

19.3. HELSign – Viittomakielen kulttuurin tapahtuma, Stoa, Helsinki. Viittomakielisiä taiteenmuotoja ja kulttuuria esittelevään tapahtumaan ovat tervetulleita kaikenikäiset, kuurot ja kuulevat.

Koko ohjelma:

https://satakielikuukausi.wordpress.com/

Satakielikuukausi Facebookissa:

https://www.facebook.com/satakielikuukausi?fref=ts

Lisätiedot:

Tomi Purovaara, ma. johtaja, Kulttuurikeskus Caisa, puh. (09) 310 37501, tomi.purovaara@hel.fi

Advertisements

Charles Ogu

Charles Ogu´s blog text tells about his first experience of using a telephone in Igbo language. Ogu is doing his PhD in the University of Jyväskylä about using drama in the language studies of illiterate immigrants. In his Master´s thesis he studied pre- and post-apartheid South African black theatre. Ogu is one of the board members of Catalysti association. 

Can a white man´s telephone take Igbo language?

We lived in N0 3 TU-DE-TI street, Ibadan, Nigeria. This is the name the white man gave the street without knowing it. He had appeared one morning walking like a pigeon to the centre of the street where the Town Hall now stands. He was called Nwa D.O  which means ‘Child D.O’, because the district officers, including him, were always too young. When the D.O opened his mouth to talk that morning, he was pointing at our street and shouting:  

– Too dirty!

The people turned to each other shaking their heads and repeating after him:

– Tu-de-ti!

That’s how the street came to be known as Tu-de-ti.

The D.O disappeared almost the same way he came. He lived in a place called Town with other white people, in the headquarters of the protectorate. As the white people live in Town, everybody wanted to live there; it meant “civilisation” even without saying it. People who lived in Tudeti Street wanted to change the name to Town, but that didn’t work either.

When my uncle came to work in Town, I saw a telephone for the first time in my life, in a visit to Mr Grant’s house. There were many trees and flowers in DO’s house, even cats. We were never allowed to keep cats in my village or in Tudeti, because witches can easily enter a person through cats and bring bad luck to the entire family. Dogs walked around without nobody owning them.

In the Town there were good food and white women who, as we heard, only love life and flowers unlike our women who will not only search for your pocket, but empty it. We all loved the white women and wondered what we would have done with them. My uncle told me that he once had one from the back. I couldn’t believe it, and wondered how someone who couldn’t speak English can sleep with a white woman. I also wanted them badly, to taste if they taste the same. Now you can imagine how my stomach and heart was filled with happiness and laughter when my uncle invited me to a party at Mr.Grant’s house in the Town.

My uncle’s name is Onwutubo which means “death may wait”. That was the name given to him because he was the only surviving child of his mother. His other siblings all died before they grew up. When a white man, Mr.Grant, took him to the university college hospital in Ibadan, he was diagnosed sickle-cell disease. With time he passed the crisis stage and survived. That’s how he came to live in Ibadan and he started working for the white man. When Mr Grant had asked my uncle’s name, my uncle said “Die wait” and that’s how the name came to stay till this day.

When I finished high school in my village, it was natural to go to Ibadan to live with my uncle. As I walked to Mr Grant’s house for the first time at the Government Reserved Area (GRA) in the Town, the whole thing went through my mind. As I reached the house, I met the gateman.

– You’re DIE WAIT’s brother? he asked me.

My uncle was a ‘house boy’, a domestic servant to Mr Grant. I was expecting the gateman to go and call him as I nodded in confirmation. But he settled on some crooked lines drawn in a piece of paper.  

All the villages and roads to the streams are in this paper, he said with self-fulfillment.

Then he started pointing by pressing his finger through the paper, the route that leads to the kitchen where my uncle works. I asked him to describe it by words of mouth since I didn’t have faith that the paper can take me to the place. Then he sat back, and started scrolling the numbers on the phone, one after the other. He handed over the receiver to me, and asked me to speak with my uncle, as he returned to the map.

Though I had seen a phone before, I had only heard English spoken into it. So I started speaking English to my uncle, to whom I had never spoken English in all my life. We spoke our mother tongue Igbo to each other, a polite language without abusive words.

Half way of our discussion, I said something in Igbo and he replied. So he understood what I said.

– You understood what I just said now?, I asked.

– Yes, he said.

As I handed the receiver back to the gateman and made my way to Mr Grant’s house, I kept wondering:

– So this thing can take my Igbo?

It was a wonderful experience because we heard each other clearly, like I am talking to you face-to-face.

 ***

Can a white man´s telephone take Igbo language?

Blog, Satakieli Blog Posts

Janne Kankkonen ja Karin Hoyer

Blogin viittoo Janne Kankkonen. Hän on kuurosta, monikielisestä perheestä ja toimii arjessaan kolmella viitotulla kielellä – suomenruotsalaisella, suomalaisella ja ruotsalaisella viittomakielellä. Janne antaa blogissaan esimerkkejä näiden kielten eroista ja kertoo mistä löydät SignWiki-sivuston ja Suvi-verkkosanakirjan. Ruotsinkielisen tekstin on Jannen viitottuun blogiin perustuen kirjoittanut Karin Hoyer. Janne ja Karin työskentelevät Kuurojen Liiton Viittomakieliyksikössä.

 

Teckenspråkiga och flerspråkighet

Under videon hittar du en svenskspråkig textversion av videobloggen skriven av Karin Hoyer.

 

Jag heter Janne Kankkonen, och är född och uppvuxen i en döv mångspråkig familj – med döva i hela fyra generationer! Redan under min uppväxt använde jag tre olika teckenspråk i vardagen: finskt teckenspråk, finlandssvenskt teckenspråk och (sverige)svenskt teckenspråk. Svenskt teckenspråk använde jag mest under den tid jag bodde i Sverige, medan jag i Finland – som liten, och nu som tillbakaflyttad – använder finlandssvenskt teckenspråk. Med finska teckenspråkiga använder jag finskt teckenspråk. Jag är van att byta från språk till språk.

Det finns många skillnader mellan dessa olika teckenspråk. Här endast några exempel: på finskt teckenspråk tecknar man VACKER för Kauniainen, medan Grankulla på finlandssvenskt teckenspråk tecknas GRAN+KULLE. På videon ser du också hur frasen Hur mår du? tecknas på tre helt olika sätt på finskt, finlandssvenskt och svenskt teckenspråk. Ett annat exempel som jag visar på videon är tecknet för fluga, som ser olika ut på de tre teckenspråken.

Jag arbetar inom Korpus- och SignWikiprojektet på Finlands Dövas Förbund, och är ansvarig för den finlandssvenska delen. Det finlandssvenska teckenspråket är allvarligt hotat. Dövskolan i Borgå stängdes 1993, och efter det har heller inga finlandssvenska teckenspråkstolkar utexaminerats. Språkets ställning har under dessa mer än 20 år försvagats – men just nu ser det ljusare ut. Språket har fått allt mer uppmärksamhet och det finns hopp om mer forskning i språket, i och med den kommande teckenspråkslagen som erkänner det finlandssvenska teckenspråket.

Om du vill bekanta dig med hur finlandssvenskt teckenspråk ser ut, och hur det skiljer sig från finskt teckenspråk, gå in på SignWiki och ta dig en titt. Också i nätordboken Suvi finns både finlandssvenskt och finskt teckenspråk – välkommen in!

SignWiki – finlandssvenskt teckenspråk
SignWiki – finskt teckenspråk
Suvi – nätordbok i finlandssvenskt teckenspråk
Suvi – nätordbok i finskt teckenspråk

Teckenspråkiga och flerspråkighet

Satakieli Blog Posts

Roberto Viesca

Roberto Viesca is a BA in International Relations at the National Autonomous University of Mexico. Is a current columnist in international matters for several magazines in Latin America and Europe as well.

 

Multilingüismo indígena en América Latina

La multiplicidad de lenguas en el mundo es propia de una conformación comunitaria cultural y social inherente del hombre. Conforma el instrumento necesario para la comunicación y el diálogo intercultural. La Lengua sirve para el reconocimiento cultural, histórico y social de una comunidad dada a lo largo del tiempo delimitado por un espacio geográfico concreto.

Según la UNESCO, en América Latina existen alrededor de 420 lenguas distintas de mayoría indígena, de las cuales sólo unas cuantas predominan en ésta área geográfica. Claros ejemplos los encontramos en México donde dominan las lenguas náhuatl y maya y el quechua, lengua de mayor amplitud lingüística que se habla en 7 países sudamericanos: Argentina, Bolivia, Brasil, Colombia, Chile, Ecuador y Perú.

Sin embargo, a diferencia de estas lenguas “predominantes”, sólo el guaraní en Paraguay mantiene una excepcionalidad importante al considerarse constitucionalmente de uso y dominio social, así como segunda lengua oficial del país después del castellano. El guaraní representa un hito histórico y social para los paraguayos en la que casi dos tercios de la población  pueden al menos entenderla, hablarla o escribirla.

Desde las colonias europeas en América Latina, las lenguas indígenas han sido marginalizadas como variantes lingüísticas o, en su defecto, como dialectos. La diversidad lingüística indígena sigue un patrón socialmente identificado como diglosia, que obstruye el posicionamiento igualitario de éstas con respecto al castellano. La tensión existente entre lenguas de origen europeo y las indígenas conduce al debilitamiento y probable desaparición de éstas últimas. Del total de lenguas indígenas que se hablan en la región, la UNESCO informa que el 26% de ellas se encuentra en grave riesgo de desaparición.

Es importante destacar que el Instituto Nacional de Lenguas Indígenas (INALI)  en México destaca tres categorías para catalogar la diversidad lingüística indígena:

  1. Familia lingüística
  2. Agrupación lingüística
  3. Variante lingüística

Estas tres categorías presentan un esbozo etnocientífico de estructurar las lenguas indígenas en razón de su importancia y número de hablantes que existen. En América Latina existen 27 familias lingüísticas indígenas de las cuales, 11 se encuentran en México: 1) Álgica; 2) Yuto-nahua; 3) Cochimí-yumana; 4) Seri; 5) Oto-mangue; 6) Maya; 7) Totonaco-tepehua; 8) Tarasca; 9) Mixe-zoque; 10) Chontal de Oaxaca y; 11) Huave.

Todas ellas presentan su agrupación lingüística relacionada con el pueblo indígena que representa una diversidad lingüística interna que se hacen manifiestas tanto en el plano de sus estructuras como en el aspecto social-comunitario. Mientras que por su parte, la variante lingüística es empleada por la población hablante de lengua indígena para hacer referencia al contraste de los planos estructurales y léxicas entre comunidades o regiones asociadas con un mismo pueblo indígena.

La lengua no es una herramienta para universalizar y homogeneizar. A mi parecer  es un instrumento capaz de contribuir a entablar relaciones de entendimiento y cordialidad entre la heterogeneidad cultural de las relaciones humanas y a la socialización comunitaria que de ellas emanen.

Multilingüismo indígena en América Latina

Satakieli Blog Posts

 

Performance artist Willem Wilhelmus describes the experience of curating and directing a multidisciplinary performance art based project that investigates the effect of not speaking one’s mother tongue. The festival took place in October 2014 in Helsinki.

 

Willem Wilhelmus

Mother’s tongue

Mother's tongue. poster picture by Egle OddoIn October the Mother’s Tongue project took place in Helsinki. Thirty artists were invited to present their contribution to the question: is there any correlation between the lack of using your mother tongue and your creative activity? We tried to find answers via a five day festival of art actions and via round table discussions on the theme.

What started as a nice idea gathered momentum in the course of time. We got funding and we found the right partners in Universum Theater as an outstanding venue for the festival and the Finnish Museum of Photography for the discussions and as venue for a collective language cacophony performance.

My partner in this adventure, Egle Oddo, got her father Franco so crazy to drive all the way from Sicily to bring delicious food and come to prepare it, seven days long, together with his wife Chaibia. They were the first to come and transform the backstage of Universum in a grand cuisine.

Then finally came the day of arrival of the artists. Twenty artists from abroad and ten from around Finland, all of them originally from another country, another culture, another language as where they are living now. The highly energetic meeting could start.

So how about it?

Did the 30 artists indeed add something special to this mother tongue question? We did see art, live art actions, performance art in many variations, highlights and lowlights, but that is nothing new for a festival, we’ve seen that before. But here something else was going on, something more.

For one thing: just the fact of sharing the same experience – living abroad, dealing with the language barrier – created an immediate communal feeling, the feeling that is so much missing in the personal experience of the émigré. 

Two was: eating together on a long table, long enough to accommodate up to 70 people. Just shouting out the toast was already an experience in itself. So, had eating together anything to do with the theme: mother’s tongue? You bet it had. Not just because of the delicious taste or because of the obvious association with, well, mother’s tongue, but also because of the sharing of ideas and insights that come so much easier with a good taste in the mouth, even as all is told in broken English, aided by translations from Spanish or German or French…

The outcome was a strong communal experience that sparked over to an audience that grew by the day. From 50 to 200 guests on the final day, people came to share this special event. I have to say I was surprised by the well willing open attitude of all these guests who came to give their contribution in terms of attendance and attention. There was some magic in the air.

But three is of course the most important: was there anything special to see in the art actions itself – in other words: did the lack of mother tongue indeed lead to specific performances?

First let me tell that all artists took the bait of dealing with this overall theme of a lack of mothers tongue. They sharpened their thinking about this theme in the roundtable discussions and by being interviewed by the researchers Anu Lounela and Pekka Tuominen. Thirty artists, too many names to mention here – but have a look at www.motherstongue.net – all geared up to give their best.

Mother's tongueAn example. I like to describe the action of the Finland based Mexican artist Diana Soria. She brought in a stack of birch wood branches and started to peel the bark off – an elaborate action that took its time. The bark pieces she nailed on a wooden pellet and, when all was done, she covered the pellet with white paper. She then took pieces of charcoal and rubbed it over the surface of the paper. A wild pattern of black on white came to the fore. To our amazement we saw these emerging patterns resemble the same birch wood she had brought in before. She finished her action by cutting the paper and gluing the paper pieces back on the peeled off branches. The visual poetry of this art action was striking.

It’s not fair towards the other artists, I know. So many very personal interpretations of not speaking your mothers tongue were presented. Right now we are in the process of producing a catalogue/book of this project. Stories of the interviews by the researchers intermingled with critiques, descriptions and photo documentation of the art actions. Keep your eyes open!

***

Willem Wilhelmus is a performance artist and curator who lives in Finland and was born in the Netherlands. He has worked with themes of cultural encounters and transcultural identities eg. in projects like the Fake Finn Festival, New Art Contact and Mother’s Tongue. He is also one of the founding members of Catalysti Association.

Mother’s tongue

Satakieli Blog Posts

 Vaida Sriebaliute-Norho

Kirjoittaja katselee monikielistä Suomea aitiopaikalta seuratessaan työkseen Koneen säätiön Monikielisyys ja Taide -hankehaun projekteja.

Monikielisyys Suomessa monikulttuurisin silmin

Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, mutta viime vuoden tilastoissa vieraskielisten määrä jopa ylitti ruotsinkielisten määrän. Kahdeksan vuotta sitten Suomeen muutettuani olen itsekin ollut mukana tässä kehityksessä monikulttuuriseen suuntaan, ja mielestäni sinä aikana on tapahtunut valtava muutos. Niin maahanmuuttoa kuvaavissa tilastoissa kuin ihmisten asenteissakin.

Viime aikoina olen ollut tutkijana Cuporen toteuttamassa Monikielisyys ja taide -selvityshankkeessa. Vuonna 2013 Koneen Säätiön rahoittamassa suunnatussa haussa apurahan sai 58 hanketta, joissa monikielisyys ja taide kohtaavat. Hankkeita seuratessa olen kokenut monta pientä ihmettä.

Esimerkiksi eräässä runoillassa taiteilijan somaliksi lausuma runo kosketti minua paljon vahvemmin kuin sama runo suomenkielisen kääntäjän tulkitsemana. Jälkimmäisestä ymmärsin runon sanat, mutta se ei ollut verrattavissa tunteeseen, joka välittyi runoilijalta itseltään. Muistan myös, miten kirkkaina erään pikkupojan silmät loistivat, kun hän kuuli minunkin oppineen muutaman sanan kurdin kieltä.

Eri taidealoja edustavissa hankkeissa monikielisyys on ilmennyt monin eri tavoin. Monikielisten ja ‑kulttuuristen työryhmän jäsenten lisäksi monikielisyys näkyy valtavana kielten kirjona. Ruotsin, saamen, venäjän, viron, somalin, englannin ja espanjan lisäksi hankkeissa on käytetty muun muassa unkaria, karjalaa, asante twitä, gaelia ja jiddishiä. Eri kielten näkyväksi tekeminen runoiltojen, teatterin, laulun, kirjallisuuden, performanssin, elokuvan, näyttelyiden, työpajojen tai jopa sirkuksen avulla on tärkeä askel, jolla rohkaistaan ihmisiä käyttämään omaa äidinkieltään sekä vaalimaan kielellistä moninaisuutta.

Monikieliseen ja monikulttuuriseen maailmaan kasvu ei ole helppoa, eikä sellaisessa maailmassa eläminen aina suju mutkitta. Muistan vielä, miten kahdeksan vuotta sitten päiväkotilapset kuiskasivat toisilleen minua kuultuaan: toi ei oo suomalainen. Muutama vuosi myöhemmin olin korostukseni perusteella pääkaupunkiseudun lasten mielestä kiinalainen, kun taas Vaasan seudulla asuneen pojan mielestä olin suomenruotsalainen. Hiljattain kotimatkalla päiväkodista oman lapseni kanssa tapasin erään tytön, jonka kanssa kävelimme osan matkasta. Puhuimme tytön kanssa suomea, mutta jossain vaiheessa matkaa tyttö kysyi, mitä kieltä puhun pojalleni. Vastattuani, että puhun liettuaa, hän kertoi, että kotonaan hän puhuu vietnamia.

Vielä kahdeksan vuotta sitten Suomessa kummasteltiin vieraskielisten aksentteja. Nyt vihdoinkin kuunnellaan erilaisten kielien sointia, ja jos ei kieltä tunneta, uskalletaan kysyä, mikä kieli on kyseessä. Juuri tällaisena Suomen tulevaisuudessa näenkin: kasvavaa kielten kirjoa ei vain tilastoissa, vaan myös ihmisten ajattelutavoissa ja rohkeutena käyttää omaa äidinkieltä arjessa – myös kodin ulkopuolella.

Ką išmoksi, ant pečių nenešiosi. (liettualainen sananlasku)

***

Vaida Sriebaliute-Norho on liettualaissyntyinen suomen kielen kouluttaja. Hän toimii tällä hetkellä Cuporessa tutkijana projektissa, jossa arvioidaan Koneen Säätiön Monikielisyys ja taide -hankehakua.

 

Monikielisyys Suomessa monikulttuurisin silmin

Satakieli Blog Posts

Heidi Nivan blogiteksti tiedostaa, että äidinkielenopettajat ovat valmiita myös karnevalisoimaan kieltä ja kieliä tiukkojen sääntöjen tavoittamattomissa. Kirjoitus on samalla kutsu osallistua Nuoren Voiman Liiton kouluprojektiin Koodinvaihtorunoutta, joka toteutetaan osana Satakielikuukautta.

Heidi Niva

Kivi vaihtaa maisemaa

Äidinkielen opettajilla on varmasti salainen elämä. Äikänmaikat ovat nimittäin useimmiten melkoisia verbaalikkoja ja kielifiilistelijöitä ja epäilen vahvasti, että he antavat vapaa-ajallaan hilpeät ja tiedostavat piut paut lauserakenteista ja kielitoimiston suosituksista. Äidinkielen opettajat AIVAN VARMASTI viestittelevät tuttavilleen epämääräistä tajunnanvirtaa ilman isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä – koska ne veisivät turhaa aikaa – ja vaihtavat puheessa yhtäkkiä kesken lauseen englantiin koska se vain kuulostaa coolilta (isn ́t that so?) ja yleensäkin mielin määrin karnevalisoivat kieltä ja kiskovat sen rajoja äärimmilleen ihan vain siitä ilosta että kieli on olemassa ja se on hauskaa. Eikö niin? Tunnustakaa!

Minä ainakin tunnustan. Tiedän silti, että salaisesta elämästäni huolimatta koulussa on edelleen opetettava sellaista kieltä kun siellä nyt on sitkeästi tapana opettaa. Vaikka se onkin ihan erilaista kuin oma, vapaasti rönsyilevä ja rajoja rikkova kielemme, tarvitaan kuitenkin myös täsmällistä, tiukan toimintakykyistä ja sääntöjen täplittämää kieltä, jotta tärkeät asiat pysyvät maailmassa tolallaan. Äikänmaikat ovat tässä suhteessa varsin tiedostavaa porukkaa.

Onneksi koulussa on nykyään lupa myös korostaa kielen moninaisuutta ja karnevalistisuutta. Se on tärkeää jo yksistään siksi, että tämän päivän nuorten kielimaisemassa on monia eri kieliä ja kielimuotoja. Hyvä kanava kielelliseen ilotteluun on aina ollut kirjallisuus, ja se toimii tässä tehtävässä edelleen.

Kirjallisuuden klassikot uusiksi! Koodinvaihtorunoutta on meillä Nuoren Voiman Liitossa opettajaharjoittelun yhteydessä syntynyt projekti, jossa suomalaista klassikkorunoutta kirjoitetaan uudelleen. Se on samalla sekä kirjallisuuden irrottelevaa haltuunottamista, että sellaisen suomen ja suomalaisuuden päivittämistä, joka tuntuu jo ehkä turhankin vieraalta. Mikäpä olisi parempi ajankohta monikieliselle ja monikulttuuriselle tempaukselle kuin Satakielikuukausi?

Tässä projektissa kenenkään ei tarvitse salailla kielellistä elämäänsä! Enkä usko yhtään, että Kiveltä olisivat menneet verbit väärään kurkkuun, jos hän olisi tiennyt millaista kielten ja kielimuotojen vuorottelua, kielentutkijoiden termein koodinvaihtoa, 2000-luvun suomi on ja mihin kaikkeen hänenkin tekstinsä voivat taipua. Siihen Kivi oli ihan liian cool!

***

Kirjoittaja on suomen kielen opiskelija, valmistumassa äidinkielen opettajaksi ja Nuoren Voiman Liitossa usuttamassa nuoria runouteen. Satakielikuukaudessa hän on mukana toteuttamassa monikieliseen uudelleenkirjoittamiseen kannustavaa kouluprojektia Koodinvaihtorunoutta!

Kivi vaihtaa maisemaa

Satakieli Blog Posts

KIRJALLISUUDEN KLASSIKOT UUSIKSI!NVL logo
Koodinvaihtorunoutta

Aleksis_Kivi_värikäs

Tekstien vastaanottoaika 21.2.-21.3.2015


Tule mukaan päivittämään suomalaisen runouden klassikkoja Satakielikuukauden aikana! Mukaan voivat ilmoittautua kaikki opettajat ja ryhmänohjaajat (esim. yläkoulut ja toisen asteen oppilaitokset, harrastusryhmät). Tekstit julkaistaan Satakieliprojektin nettisivuilla.

Mitä jos Aleksis Kivellä olisi ollut somalinkielisiä opiskelutovereita? Mitä jos Eino Leino olisi käytellyt mutkattomasti anglismeja? Mitä jos slangi olisi ollut Runebergin sydäntä lähellä? Mitä syntyy, jos eri kielet ja kielimuodot saavat vapaasti sekoittua?

Päivittämisessä selviää, miten tämän päivän nuoret tulkitsevat suomalaisia klassikkoja. Entä miten ne vastaavat heidän kokemustaan siitä kielimaisemasta, jonka keskellä he elävät ja jonka he tuntevat omakseen?

Suomalaisten klassikkorunojen uudelleenkirjoittaminen on kirjallisuuden ilottelevaa haltuunottamista, jossa yksilön ja yhteisön monikielisyys, erilaiset kielitaustat ja kielenvaihto ovat myönteinen asia. Koodinvaihdolla tarkoitetaankin juuri kielen tai kielimuodon vaihtumista toiseksi samassa puhetilanteessa tai tekstissä. Uudelleentulkitsijoina voivat olla kaikki kieli- ja kulttuuritaustasta riippumatta.

Muistakaa, että tekemisen on tarkoitus olla hauskaa!

Seuraavista linkeistä voit ladata ohjeet opettajalle ja lähtökohtana toimivan runopaketin:

Koodinvaihtorunoutta_ohjeet_opettajille

Koodinvaihtorunoutta_runopaketti

Projektissa syntyneitä tekstejä

Projektista vastaa Nuoren Voiman Liitto.

 

koodinvaihtorunoutta, kouluille 2015

Inger-Mari Aikio

Sámi álbmotbeaivve 6.2. almmustahttit Inger-Mari Aikio čállin divtta Giellaspiret.

Saamelaisten kansallispäivänä 6.2. julkaisemme Inger-Mari Aikion kirjoittaman Kielipedot-laulun sanoituksen saameksi ja suomeksi.

 

[sámi] Giellaspiret

Suomagiella, ránesgumpe
nieraid snealku, beljiid njiellá.

Dárogiella, boares geatki
niskái dohppe, vuollái botnjá.

Ruotagiella, bolfe albbas
čoddat gáská, varaid luoitá.

Suomagiella
Dárogiella
Ruotagiella
Ruoššagiella

Ruoššagiella, buoiddes guovža
čielggi doadjá, váimmu speadjá.

Čálli lea girječálli ja filbmadahkki, geasa sámegiella lea áibmu, čáhci ja beaivváš, suvlin vel aiddo luotkanan soahkelasttat. Satakielikuukausis son lea fárus čuovvovaš doaluin: Poetry Picnic Club ja Literature in many tongues – what languages does Finnish literature know?

 

[suomeksi] Kielipedot

Suomen kieli, harmaa susi
poskia näykkii, korvia puree.

Norjan kieli, vanha ahma
niskaan hyökkää, alleen vääntää.

Ruotsin kieli, takkuinen ilves
kurkusta repii, veret laskee.

Suomen kieli
Norjan kieli
Ruotsin kieli
Venäjän kieli

Venäjän kieli, lihava karhu
selän taittaa, sydämen raatelee.

Kirjoittaja Inger-Mari Aikio on kirjailija ja elokuvaohjaaja, jolle saamenkieli on ilma, vesi ja aurinko maustettuna juuri puhjenneilla vaivaiskoivun lehdillä. Satakielikuukaudessa mukana seuraavissa: Poetry Picnic Club ja Literature in many tongues – what languages does Finnish literature know?

Giellaspiret – Kielipedot

Satakieli Blog Posts

Sobremesa – J.L.Runeberg

Daniel Malpica

Daniel Malpica is a Poet and Graphic designer based in Finland since 2013. Born and raised in Mexico City, he is co-Founder, Editor-in- chief and Designer of [Radiador] Magazine and co-coordinator of Sivuvalo project. His work specializes in editorial design and bookmaking. As a poet and multimedia artist, he has participated in many international festivals of experimental poetry.

Daniel Malpica es poeta y diseñador gráfico mexicano radicado en Finlandia desde 2013.  Es co-fundador, editor y diseñador de [Radiador] Magazine y co-productor del proyecto Sivuvalo. Su trabajo se especializa en diseño editorial y libros artesanales. Como artista multimedia, ha participado en diversos festivales internacionales de poesía experimental.

SoRunebergintorttubremesa – J.L.Runeberg

El gran poeta nacional tiene un postre dulce

– leo en internet que lo inventó su esposa1:

Un panecillo hecho de otros panes

de moronas de otros panes

licor y mermelada…

eran pobres

En los escaparates del supermercado

se vende el postre del poeta nacional:

Envuelto en plástico

rotulado con la palabra luomu2

4, 3 ó 5 euros,

la mesura como una receta de otro tiempo

En verano,

recorro la casa del poeta en Porvoo – es preciosa:

Paso los dedos por el papel tapiz,

que el trabajo de alguien más advierte,

un esfuerzo del pasado,

del trabajo horneado con las manos

Con diminuta letra

Runeberg3 escribía sobre el papel:

            Ni un sólo espacio en blanco,

            contrario a lo que de la nieve se espera,

            donde el azúcar se oscurece con la mezcla

            – muy caro pagar por las hojas en aquel entonces

A lo largo de su vida,

todas las mañanas desayunó el invento de su esposa

hospedó artistas durante meses en su casa,

bebieron vino, tuvieron sauna, fue feliz:

            Casi tan frugal como su propio postre

 

Runeberg´s house living room

Runeberg´s house living-room at Porvoo. Kuva Daniel Malpica

5 de Febrero de 2015


1 Laura Palotie “A poet and his pastry” – This is Finland.
2 “Luomu” es una palabra finlandesa que significa “orgánico”.
3 Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) fue un poeta finlandés actualmente considerado como el poeta nacional. El 5 de febrero de cada año se conmemora su natalicio.

Daniel Malpica: Sobremesa – J.L.Runeberg

Satakieli Blog Posts

Zinaida Lindén

Vadå – författare?

Hon ringde efter att en av mina kolumner hade publicerats i Hbl.

Hon ville intervjua mig som en “typisk rysk kvinna gift med en finländare.” “Definitionen passar inte på mig”, svarade jag och drog ramsan om hur jag sedan sjutton års ålder läst svenska och svensk litteratur vid Leningrad universitetet, om hur jag hamnat i Finland och blivit författare på svenska.

Två veckor senare ringde hon på nytt: “Jag intervjuade tre ryska kvinnor i Helsingfors. De är nöjda med sitt liv. De säger att det beror på var och en om man trivs i Finland. Nu vill jag att du ska kommentera deras intervjuer. Talar de sanning – eller försöker de bara vara till lags?”

Jag blev arg. Oberoende om hon insåg detta eller inte pratade hon de facto med en kollega, en publicist. Hon ville se mig som en kverulant, som en motvikt till de där ryska kvinnorna.

Hon visste att jag var någon sorts författare, men det var snarare ett hinder i hennes ögon. “Har ni läst något annat av mig än den där kolumnen? I mina böcker försöker jag ge en nyanserad bild av tillvaron.” Ordet nyanserad ingick tydligen inte i hennes ordförråd. Vi skildes som ovänner.

Det här är en ganska typisk historia som kan drabba en typisk rysk författarinna som skriver på svenska i Finland.

En del av mina intervjuer går ut på att redaktörer förhör mig om min relation med suomalaisuus. “Trivs du alltså bättre med finlandssvenskar än med finnar?” “Att lära dig bättre finska – är det ditt nästa projekt?”           

Den som inte är med oss är emot oss. Detta koncept har jag alltid haft svårt med, sedan barndomen. Inte sällan känns det som om jag måste be om ursäkt för någonting. Mina chanser att lära mig flytande finska var inte så bra. Jag kunde svenska då jag kom hit, jag är gift med en svenskspråkig person, jag fick aldrig något jobb på finska, jag födde två barn och stannade hemma med dem. Dessutom har vi bott i Japan där jag inte hade någon kontakt med finskan. Ändå talar jag en hel del finska, jämfört med några utlänningar jag känner.

Problemet är att jag sticker ut. Som främling utvecklar man en teknik att vara osynlig, noterar Theodor Kallifatides i sin bok Ett nytt land utanför mitt fönster. “På den punkten har jag misslyckats”, skriver han. ”Jag blev synlig. Jag skrev böcker, yttrade mig i alla slags frågor. Jag blev den framgångsrike främlingen.”

”Försöker du definiera dig som författare?” undrade en finlandssvensk professor i humaniora. “Kanske journalist? Du sa att du skrev filmrecensioner.” Ursäkta professorn, men jag är författare. Jag är med i Finlands svenska författareförening.

Ursäkta medsystrar intervjuare. Jag vägrar att bli reducerad till en yrkesinvandrare. Jag vill inte höra några frågor om “vad jag talar för språk när jag bekänner min kärlek för min man.” Hellre vill jag få frågor om mina favoriter i världslitteraturen. Mina riktiga författarintervjuer har gjorts av redaktörer som var ointresserade av hur jag hade mött min blivande make.

Snälla, försök inte konfrontera mig med suomalaisuus. Annars blir jag tvungen att söka asyl i Sverige. Eller så grundar jag en egen mikrostat.

***

Skribenten är en tvåspråkig prosaist, publicist och översättare. Hon intervjuar Ljudmila Kol under festivalen.

 

Vadå – författare?

Satakieli Blog Posts

Las granadas de Lozano

Luis Alberto Arellano

Luis Alberto Arellano on meksikolainen runoilija ja kirjallisuuskriitikko. Hän on julkaissut mm. kirjat Erradumbre, De pájaros raíces el deseo ja Plexo y Bonzo. Arellanon espanjankielinen blogiteksti Las Granadas de Lozano käsittelee kääntämisen mahdottomuutta sekä kieltä uuteen muottiin pusertavia valintoja, joita on tehtävä runoutta käännettäessä. Blogitekstinä julkaisemme kolmiosaisesta tekstistä toisen osan.
Koko teksti: Las granadas de Lozano – Luis Alberto Arellano

Luis Alberto Arellano es poeta y crítico literario mexicano nacido en 1976. Ha publicado, entre otros, los libros Erradumbre, De pájaros raíces el deseo, Plexo y Bonzo. El ensayo escrito por Arellano para el blog de Satakielikuukausi, Las Granadas de Lozano, está compuesto de tres partes de las cuales en este blog aparece la segunda.
El ensayo completo: Las granadas de Lozano – Luis Alberto Arellano

Las granadas del Lozano (fragmento)

La mano magnífica de Carlos Chávez me lleva a pensar algunas cosas sobre la traducción. Sé que son preguntas que llevan entre nosotros mucho tiempo, pero, al estilo de Borges, me interesa más la verdad que se esconde en ellas que la novedad que representen. Pienso primero en qué es aquello a lo que podemos llamar Traducción. Jakobson distingue, en un estilo muy esquemático, entre tres tipos de traducción: equivalencias o aproximaciones dentro de una misma lengua; el paso de las experiencias no verbales a una construcción verbal; y por último, el intercambio entre lenguas distintas. Steiner no se aleja mucho de este planteamiento, pero en vez de verlo como actividades separadas coloca a la traducción como el centro de las actividades lingüísticas del ser humano: constantemente estamos traduciendo y llevando de un ámbito no verbal a uno verbal sensaciones y sentimientos. Constantemente nos enfrentamos a un proceso de selección de palabras que parte necesariamente de una ponderación entre distintos vocablos para ajustar nuestro pensamiento a nuestra expresión verbal. Y en consecuencia, podemos, estamos familiarizados, emprender la traducción entre lenguas porque es un proceso que nos es conocido desde siempre.

            Ambas posturas rodean un problema que está en el centro de sus reflexiones, ¿qué es lo que se hace cuando se traduce? ¿Qué es lo traducible de una lengua a otra, o más aún, qué es lo traducible de un texto a otro?

            Pienso en dos cosas previas, que tienen que ver con mi práctica y que podrán parecer chocantes, pero a mí me parecen una declaración de principios sin la cual el problema se desborda y es imposible de encarar. En primer lugar, hablar de traducción significa hablar de traducción literaria. Es decir, de la necesidad de trasladar un texto literario, con todo lo que eso implica, a otra lengua que aquella en la que fue escrito originalmente. En segundo lugar, y como consecuencia necesaria de la primera premisa, toda traducción literaria es necesariamente una recreación.

            Es por estas dos ideas que las aproximaciones más interesantes para mí vienen de Walter Benjamin y Jorge Luis Borges. Por un lado, Benjamin recurre a la mística judía para hablar de un lenguaje primordial que se ha visto fragmentado en las distintas versiones idiomáticas que hablamos. De ahí que todo acto de traducción esté condenado al fracaso, porque no hay equivalencias entre las lenguas, sino que más bien todas son partes de un solo entramado. La idea más interesante que transmite Benjamin es que la traducción, fallida siempre, compromete una cierta violencia con el lenguaje de arribo. Que la lengua que recibe el texto traducido no puede alojarlo de una manera pasiva, porque no alcanza para cubrir la experiencia del idioma previo. Y por tanto, debe forzar al idioma de arribo a estirarse, a torcerse, para poder admitir un texto traducido. No sé si esto sea verdad, pero es claro que cuando uno traduce un poema lleva en sus manos esa tentación de no atender del todo a las reglas gramaticales de su lengua. Y no por desconocimiento, sino porque evidentemente no son suficientes para decir lo que el poema dice. Así, pues, al menos en mi versión, es necesario recrear el poema en un idioma que no necesariamente es completamente el que lingüísticamente señalamos como nuestro. Es decir, que traducir a Linh Dinh (por dar un ejemplo) al español, es más bien rehacer los poemas de Linh Dinh en una lengua que no es del todo el español que conocíamos antes de este autor, pero que es lo suficientemente familiar para que podamos leerlo sin dificultades.

            En este punto entronca la versión de Borges, admitiendo que a pesar de que hay traducciones que privilegian la forma del texto, y otras que privilegian el sentido, ambas fallan si no admiten que se trata más bien de una versión. Es decir, que la traducción en un sentido acabado y completo es imposible y que debemos conformarnos con versiones, recreaciones, de los textos originales en la lengua de arribo. Ambas ideas consuelan y a la vez alientan. No es posible tener un método único de trabajo para todos los textos que queramos traducir, sino que debemos plantearnos estrategias que estén acordes con el tipo de recreación que queramos realizar, sabiendo de antemano que es una entre varias posibilidades y no necesariamente la más deseable.

 

Luis Alberto Arellano: Las granadas de Lozano

Satakieli Blog Posts

Arlene Tucker

Translation is Dialogue – an interactive art project

Translation is dialogue and it allows transcendence of one text to another. Regardless of whether the situation is happening organically or consciously, it is bound to the subjective state of the translator. Yet, it is through such discourse where truth or realization is found. One approach in understanding the boundaries and meaning creation of a text is to be fully engaged in translating the text.

The interactive art project, Translation is Dialogue (TID) is based on the continuity that the nature of translation offers. I picked a song and gave it to Alejandra Pineda Silva, a dancer and semiotician. Pineda then choreographed a dance performance on the basis of this song. Space, dancers, materials and anything that is needed to make this performance as she wishes is available because it was constructed in her imagination. Two recorded versions of Pineda verbally describing her envisioned dance were sent to artists around the globe. The artists’ participation in the next stage of translation is to create something on the basis of Alejandra’s description. Now, not only is there the translation of the musician’s intent to sound, sound to recording, recording to ears, Pineda’s ears to thoughts, thoughts to voice, voice to MP3, these selected artists have created an extension of melody, meaning, and purpose from their translative interpretation.

TID is an ongoing art exhibition that generates a new phase every time it is presented. This is due to the fact that in each installation, the participation of new people, the medium they choose to express themselves with, the context of their creation, and how the way art inspires them changes. TID was first presented in Reykjavik, Iceland, in 2010 and has been installed in Tartu, Estonia, Helsinki, Finland and NYC, USA. Contributing artists have come from the Americas, the Caribbean, Africa, Asia, the Middle East, as well as Eastern, Central and Western Europe and Scandinavia.

Each exhibition centers from the inspiration drawn from Pineda’s two verbal descriptions or pre-existing TID artworks, which the artists or participants then reinterpret and create for the installation. To date, TID has enabled over 100 art pieces to be realized and shared in a multitude of mediums ranging from visual, video, and textiles, to sculptural, sound and performance arts. This project focuses not only on the art that is produced but the theoretical
and practical tangents that occur in the creative process. The main purpose of TID installations is to create a space for participants to respond creatively to the artworks and to perpetuate dialogue on meaning generation based on translation theories.

You are invited to submit your translations for the next TID installation. Email Arlene at arlenehtucker@yahoo.com to learn more how to participate in the project.

About the project Translation is Dialogue:
Photos: Translation is Dialogue

***

The writer of this post is a multidisciplinary artist and illustrator who lives and works in Finland. In Satakielikuukausi she will participate the artist team of “My day – My life” comic art workshops.

Translation is Dialogue – an interactive art project

Satakieli Blog Posts

Outi Korhonen

Kieliverkkojen tilkityt reiät

Ajatuksia väärinymmärtämisen riemusta

Monikielinen maailma on kerrattu ja kohdistamaton niin kuin liikahtanut värikuvavedos. Merkityksiä pursuavana mutta käsittämättömänä se ajelehtii mahdollisuuksien ja epätäydellisyyden meressä monikerroksisena verkkona. Välillä se täyttyy kaaoksesta ja metelistä ja sitten tyhjenee kiusalliseksi hiljaisuudeksi.

Keskusteluissa erikielisten ihmisten kanssa olen tottunut käsittämään väärin. En tiedä, tarkoittaako viestini juuri sitä mitä luulen, enkä sitä, mitä toinen viestistä ymmärtää. Lopulta tärkeää ei olekaan viestin tarkkuus, vaan kyky tulla jollakin tavalla ymmärretyksi ja kuunnella kaikua. Täytyy voittaa hallitsemattoman pelko, uskaltautua epävarmalle alueelle, jossa yhteisymmärrys rakennetaan jostakin muusta kuin jaetusta sanavarastosta. Uusina syntyvien viestien keskustelussa syntyy vapaus kysyä, olla tietämätön, erehtyä ja nauraa. Väärin puhumisen, runouden ja huumorin alueet liukuvat toistensa lomaan.

Sanasolmut ja verkot

Minulle eri kielet ovat verkkoja, joissa on solmu sanan kohdalla. Mitä paremmin osaan kieltä, sen tiheämpi on verkko, ja sen hienojakoisempia murusia pystyn verkollani erottelemaan. Toisilla kielillä verkkoni on harva, solmuja on aivan liian vähän ja tärkeätkin asiat solahtavat tavoittamattomiin. Kielet, joiden aakkostoakaan on ymmärrä, ovat kiinteää kalliota, josta en saa irti edes pientä säpälettä. Kallio on pelottavan suuri ja kokonaan työkalujeni tavoittamattomissa.

Verkolta toiselle

Hyppääminen kielestä toiseen on siirtymistä verkolta toiselle. En tartu toisiin kieliin äidinkieleni verkon lävitse, vaan hoipertelen niillä solmuilla, joita kullakin kielellä käytettävissä on. Rajoitukset pakottavat luoviin ratkaisuihin. Väärinpuhumisen poetiikka on vapauttavaa, kun sen hyväksyy.
Kun joskus käännän puhetta tai tekstiä kielestä toiseen, asettelen kielten sana- ja rakennevarastojani kohdakkain. Kahden eri kielen sanat, verkon solmut, eivät koskaan ole ihan samalla kohdalla. On sanoja, jotka osuvat melkein päällekkäin, mutta yleensä on valittava toisen kielen verkon solmuista lähin tai sopivat narut yhdistävä. Verkkojen tiheys vaihtelee. Joskus sihtaan hienommin kielellä, joka ei ole omani, koska oman kieleni sanasto on siitä kohdasta harvempi. Silloin epätarkkuus on koko kieleen kiinnittyneen kulttuurin tavassa hahmottaa maailman jotakin osaa. Kun vieraalla kielellä saan kiinni vivahteen, joka äidinkieleni verkon läpi pääsee luiskahtamaan, tunnen, miten kykyni hahmottaa maailmaa tarkentuu usean kielen kautta.

Uusia solmuja

Suomen kielen verkko on harvasolmuinen esimerkiksi kohteliaisuussanaston kohdalla. ’Anteeksi’-sanaamme vastaa monissa kielissä neljäkin eri sanaa. Meillä hienojakoisuus tässä asiassa ei ole ollut elintärkeää. Jossakin, missä ihmiset ovat ahtaammalla ja törmäävät toisiinsa useammin, on täytynyt pystyä yhdellä sanalla erottamaan vahinkoanteeksipyyntö katuvasta tunnustusanteeksipyynnöstä, ja tietä tai palvelusta pyytävä ennakkoanteeksipyyntö jo toteutuneen töppäyksen pahoittelusta. Selvät tiheyserot kieliverkoissa kertovat myös kulttuurieroista.

Kuukauden päästä alkava Satakielikuukausi kutsuu kenet tahansa mukaan kietoutumaan käsittämättömien merkitysten verkkoihin, löytämään virheiden riemu ja runous, näkemään kieleen sidotut kulttuurimme, tilkitsemään ymmärrystä maailmasta uusilla solmuilla, joita toiset kielet voivat tarjota.

***

Kirjoittaja on kulttuuri- ja taidekasvattaja, joka toimi aiemmin Uudenmaan monikulttuurisuusläänintaiteilijana ja tekee nyt kaikenlaista, mm. Satakielikuukauden tiedotukseen liittyviä kielivirheitä.
Satakielikuukaudessa mukana seuraavissa: Sanojen suojatie ja Satakielipuhelimet

 

Unedited Google translator version “in English”:
15.1.2015 Language networks caulked holes

Version de Google traductor “en español”:
15.1.2015 Agujeros redes lengua calafateadas

Kieliverkkojen tilkityt reiät

Satakieli Blog Posts

Vauvalorupajat Helsingin kirjastoissa

Uncategorized

Loruleikkejä ja kiireetöntä yhdessäoloa vauvojen omassa lorutuokiossa! Loruleikkituokiot tukevat lapsen kielellistä kehitystä sekä tarjoavat lapselle ja vanhemmalle hauskan yhteisen hetken. Tapahtumat ovat maksuttomia ja sopivat parhaiten 3-12 kuukautta vanhoille lapsille ja heidän vanhemmilleen. Tervetuloa mukaan!

Pukinmäen kirjasto                   10.3                     klo 10.15-10.45
Kenttäkuja 12

Tapanilan kirjasto                     4.3 ja 18.3         klo 10-10.30
Hiidenkiventie 21

Pohjois-Haagan kirjasto         20.3                     klo 10-10.30
Kaupintie 4

Käpylän kirjasto                         24.2                     klo 10.30-11.00
Väinölänkatu 5

Malmin kirjasto                          6.3 ja 20.3         klo 10.30-11.00
Ala-Malmin tori 1

 

Kirjastojen tarkemmat yhteystiedot löydät osoitteesta www.helmet.fi.

Tapahtumakielenä on suomi.

Maksuton.